Teknologiakasvatus voidaan ymmärtää teknologiseen, ihmisen rakentamaan maailmaan kasvattamisena. Ihminen on rakentanut ympärilleen elämistä helpottavia teknologisia sovelluksia, joita voidaan tarkastella kasvatettaessa lasta teknologiseen maailmaan.Koulumaailmassa tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että oppilaat oppivat omien kokeilujensa ja havaintojensa kautta ymmärtämään omaa elinympäristöämme. Toinen tärkeä tavoite teknologiakasvatuksen opettamisessa on antaa oppilaille valmiuksia suunnitella, soveltaa ja kehittää teknologiaa luovalla ja innovatiivisella tavalla. Lyhyesti voidaan siis sanoa teknologiakasvatuksen tavoitteena olevan teknologisen yleissivistyksen kehittäminen. Haasteena on yleistää yksittäisten töiden teoria laajaksi kokonaisuudeksi, jota pystytään jälleen soveltamaan erityistapauksiin. (Bransford, s. 53)
Teknologiakasvatuksen opettamisessa pyritään kehittämään ja tukemaan lapsen uteliaisuutta, kokeilunhalua sekä omaa ideointia ja sen toteuttamista käytettävissä olevin keinoin. Samalla lasta ohjataan myös tiettyyn kriittisyyteen. Näin hän oppii ymmärtämään, että tekniikka toimii ihmisen asettamilla ehdoilla ja että näihin ehtoihin voi itse vaikuttaa. Jo alakoulusta alkaen lasta valmistetaan elämään, jossa tekniikka on sekä arkinen työväline että kiehtova kehittelykohde. Teknistyvässä maailmassa eläminen edellyttää teknologian hyödyntämisen taitoa. Myös tieto ympäristöstä ja sen arvokkuudesta auttaa lasta ymmärtämään teknologian luonnetta. Tällaiset tiedot ja taidot teknologiasta ovat teknologiakasvatuksen ydintä.
Olennaista on myös kehittää perustavaa analyyttisyyttä ja rauhallisuutta, kykyä lähestyä ongelmia ja purkaa ne osiin, vaikka Bransfordin mielestä tällainen laaja-alainen transfer ei ole mahdollinen. Olennainen osa teknologiakasvatusta on saada lapsista virheitä pelkäämättömiä, ennakkoluulottomia ja oppimisorientoituneita (Bransford, s. 48, 61). Ongelmakeskeisyydessään teknologiakasvatus hyödyntää paljon Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeen periaatetta. Opettajalla on keskeinen rooli, vaikka itsenäisyyttä korostetaankin. Opettajan johdolla opeteltavat asiat liitetään arkitodellisuuteen, jotta ne eivät jäisi vain irrallisiksi seikoiksi (Bransford, s. 43, 68). Tietty holistinen näkemys on tavoiteltava. Parhaiten lasten mielenkiintoa ja peräänantamattomuutta tuetaan ohjaamalla heidän huomionsa, jäsentelemällä kokemuksia, tukemalla (oppimis)yrityksissä ja säätelemällä tehtävien monimutkaisuutta ja vaikeutta. Lapsilta puuttuu tietoa ja kokemusta, mutta ei järkeilykykyä (Bransford, s. 112).
Yleissivistävässä koulussa teknologiaan liittyviä tietoja ja taitoja opitaan käsitöissä, erityisesti teknisissä töissä sekä matemaattis-luonnontieteellisissä oppiaineissa, erityisesti fysiikassa. Näiden aineiden puitteissa on mahdollista saavuttaa teknologinen yleissivistys. Jotta oppiminen olisi tehokasta, teknologiakasvatuksen opetuksessa on käytettävä siihen soveltuvia menetelmiä. Näin on mahdollista päästä teknologian teoreettiseen ymmärrykseen.
Tämä on nyt jo niin hyvä, ehjä ja kattava teksti, että tämä kannattaa pitää täällä lopullisesti julkaistavissa sivuissa. Ainoa, mikä tästä ehkä jää puuttumaan, on ongelmalähtöinen – ja osin ryhmissäkin tapahtuva – oppiminen. Siltateorian soveltaminen oli hyvin hoksattu, Juulia!
no yöllä kuule heräsin miettimään, että ryhmätyön korostaminen jäi tuosta määritelmstä pois. Meinasin ihan herätä kirjottamaan, mutta aattelin että ehtii sitä myöhemminkin
. Mutta hyvä että meitä on useampi –> viisaat päät kannattaa lyödä aina yhteen!